Olen aina kuorsannut jonkin verran ja huonounista exääni tuo ärsytti aivan suunnattomasti. Exälläni oli myös aika-ajoin tapana huomautella, että mun olisi syytä käydä juttelemassa ihan jonkun ammattilaisen kanssa. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että tuo on narsistille ihan yleinen tapa toimia. Eikä siinä...kyllähän kiinnostamattomuus on huolestuttavaa ja silloin vika on minussa, mutta tapa taas esittää asioita oli ihan väärä.

Väsymystä on siis tutkittu jo viitisen vuotta. Ensin vaiva laitettiin jatkuvien angiinoiden piikkiin ja nielurisat leikattiin pois. Tässä yhteydessä havaittiin suurentunut kilpirauhanen ja muutama vuosi myöhemmin leikattiin kilpirauhasesta struuma pois. Ehkäisyäkin vaihdettiin koska hormonit saattavat masentaa. Pisteenä iin päälle vielä tapaturma ja polvileikkaus, niin pakettihan oli valmis. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein tuntuu siltä, että väsymykseen on viimein löydetty syy! Keskivaikea uniapnea.

On todella helpottavaa saada diagnoosi. Olotilani ei siis ehkä ollutkaan ns.normaali, eikä olisi ollut pakko vaan jaksaa. Nyt tuntuu helpottavalta sanoa, että mä en oikeastikkaan jaksa. Nyt avioeron jälkeen olen ollut onnellinen ja iloinen, välillä vaan aivosumussa ja äärimmäisen väsynyt.

On aivan varmaa, että vaikka olisinkin diagnoosin ja hoidon saanut aiemminkin, niin avioeroon olisin päätynyt joka tapauksessa. Ehkä vaan jaksaminen ei olisi ollut ihan niin äärirajoilla. Jos asiasta pitää jotain huvittavaa löytää, niin rakkaani sai saman diagnoosin noin 7 kuukautta sitten, joten kohta me pöhistellään vierekkäin aina öisin Darth Vader-maskit naamassa :) Kaikki tehdään näemmä yhdessä <3 Nyt kohti valoisampaa ja pirteämpää tulevaisuutta!

Nyt kun arki alkaa omassa uudessa parisuhteessa tasoittumaan, niin huomaan oman epävarmuuteni kasvavan. Kun toinen ei enää 200 kertaa päivässä kerro kuinka ihana olen, niin sitä alkaa vanhat möröt kaivautumaan taas pinnalle. Tykkääkö se musta oikeesti vielä? Ei kai vaan ole kyllästynyt? En kai vaan ole ollut liian laiska, töykeä, väsynyt, sotkuinen, lihava, epäkiitollinen jne.jne. Näitä sitten välillä ääneen pohdin ja kerron tunteistani, ja joka kerta saan varmuuden ja vahvistuksen sille, että kyllä, minä riitän juuri tällaisena kuin olen. Syvällä sisimmässäni tämän kyllä tiedän <3 Kuitenkin, kun nämä keskustelut on käyty, iskee pelko, että pilaan koko homman tällä jatkuvalla kyselyllä ja epävarmuudella. Loputon suo tämäkin! 

Lapset käyvät isällään nyt säännöllisen epäsäännöllisesti pari yötä aina kerrallaan. Välillä lähteminen on rankempaa, välillä helpompaa. Pohdin paljon sitä voiko pari päivää kuukaudessa saada isoja vahinkoja aikaiseksi nuorten naisten päässä? Joka kerta lähtiessään tarkistavat, että vaatteet, hiukset, kynnet, tavarat jne.ovat sellaisessa ojennuksessa, ettei iskältä tulisi sanomista. Sanominen ei ole julmaa eikä tahallaan tarkoitettu loukkaavaksi. Se on kuitenkin niin viiltävää. Ja joka kerta tullessaan kotiin, tytöt tuovat tarinoita taas hölmöistä tokaisuista tai teoista, jotka selkeästi ovat tyttöjen mielestä typeriä tai jopa loukkaavia. Ne vaan kuitataan sanomalla "No se on iskä". Itse en voi sietääkään ajatusta exäni läheisyydestä, puhumattakaan siitä, että pitäisi jotain hänen kanssaan puhua. Jo viestit aiheuttavat sydämen pomppaamisen kurkkuun ja vatsan ympäri kääntymisen vaikka niissä olisi vain ja ainoastaan asiaa. Onneksi toinen lapsi on kohta aikuiseksi kasvatettu, niin hänen kanssaan asioidaan entistä vähemmän.

Kyllä mä oikeasti tiedän, että arki ja olotila on parempaa kuin ikinä. Se rakkaus, tuki ja turva, mitä kotona saan, on parasta ikinä <3 Siksi juuri uskallan pohtia ääneen ja kipuilla. Voin kasvaa vielä paremmaksi minuksi. Elämässä varmaan aina on hyviä ja huonoja hetkiä. Jotenkin tuntuu, että ne nyt olisi aika oikeasti saada 40 vuoden huonot hetket kuopattua, etteivät enää pääse syömään hyvien hetkien onnea pois. Voi olla, että velkajärjestelyn päätyttyä ja luottotietojen palautuessa 2023 on asiat vasta käsitelty, mutta sitä kohti mennään. Ja sitten todella toivon, että jos/kun tulee niitä kipeitä asioita eteen, niin ne eivät enää jää syvälle sisälle syömään tulevaisuutta, vaan ne käsitellään ja heitetään pois. Voi kun olisin sitten jo vahva!

Edelleen suurin työstön aihe elämässä on oma pää. Miten kestää omaa turhautumista ja ahdistumista?! Tuntuu, että ne tunteet tulee välillä todella pienistä ja mitäänsanomattomista asioista. Olen oppinut tunnistamaan jo syyt monelle reaktiolle, mutta miten oppia hyväksymään ne reaktiot? En minä halua olla ihminen, joka pienimmästäkin pettymyksestä vetää herneet nokkaan. En halua olla huomiohuora, joka pettyy, kun se en ollutkaan minä minä minä tällä kertaa, varsinkaan kun en mitään erityistä ollut tehnyt. Tiedän, etten ole täydellinen. En haluakkaan olla. Mutta miksi sitten se pettymys on silti suuri, kun suusta kuuluva ääni ei olekaan stadioniluokan laulua tai urheilumenestys ei ole olympiatasoa? Miksi ei omasta mielestä ole riittävän hyvä? Koko ajan takaraivossa on ajatus, että olisin pystynyt parempaan, jos oikeasti olisin yrittänyt. 

Nuoret kotona kasvavat neitokaiset kokevat aika ajoin turhautumista ja ahdistusta milloin mistäkin. Tuntuu todella epäreilulta, etten osaa auttaa ja lohduttaa. Ei vaan löydy oikeita sanoja. Miten sitä osaisi kasvattaa lapsistaan tasapainoisia ja itseensä tyytyväisiä naisia, jos itse näyttää huonoa esimerkkiä vähättelemällä itseään ja lintsaamalla milloin missäkin asiassa? Turhauttaa! 

Kaipa se on vain taas yksi "juhlien jälkeinen krapula" päällä. Ei tiedä mitä voisi odottaa, kun vuosi alkoi valtavalla epävarmuudella kaikesta. Nyt on se tylsä arki päällä ja tätä tylsyyttä pitäisi vain jaksaa kestää...Silti arki on ihanaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhunkaan. 

Pohdin paljon sitä, mikä haluan olla isona. Mikä on tärkeää, mitä haluan tavoitella, minkälainen ihminen olen. Uskon tämän johtuvan paristakin eri asiasta. Ensimmäinen on se, että nyt on riittävän hyvä olo itsensä tutkiskelulle. Kun kukaan ei arvostele, tuomitse, muokkaa tai hallitse, niin alkaa näkemään sitä omaa käyttäytymistäkin omien arvojen kautta. Lopputulos ei välttämättä ole mieluisa, mutta antaa suuntaa omalle kehittymiselle. Toinen syy on se, että nyt on mahdollista haaveilla <3 Kun 19 vuotta (tai no ainakin suhteen viimeiset 10) on vaan selviytynyt ja painanut väkisin eteenpäin, niin mielessäkään ei ole käynyt tulevaisuus tällaisena kun se on nyt. Nyt olisi aikaa, voimia ja mahdollisuuksia haaveisiin.

En arvosta sitä ihmistä joka nyt olen. Tiedän, että johtuu osin omasta aivan turhasta itsekriittisyydestä, mutta joukossa on myöskin tapoja ja ajatuksia, joista en (eikä varmasti muutkaan) pidä. Ehkä mukana on myös sitä kuuluisaa iän tuomaa kasvua. Kuka minä olen? Kuka minä haluan olla? Mihin pystyn itse vaikuttamaan ja mihin en? Tiedostan kyllä, että tuo 19 vuotta narsistin kanssa oli myös oma valintani. Tajuan kuitenkin myös, että "pystyn" tarkoittaa tässä kohdassa oman jaksamiseni rajoissa tehtävää pystymistä.

Nyt on vihdoin sellainen olo, että itselle tärkeitä asioita jaksaa lähteä tavoittelemaan. Pitää tavoitella myös niitä "ei niin järkeviä juttuja", jos ne kerran itselleni tuottaa iloa. Tästä esimerkkinä otin juuri elämäni ensimmäisen tatuoinninkin ;) ! 

On siis ison kasvun paikka! En ole siitä yhtään edes pahoillani tai kauhuissani. Voisi kai todeta, että jo oli aikakin.

Tuntuu todella typerältä itse palata koko ajan niihin puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Miksi ihmeessä? Miksi nyt? Unesta herätessäni kiukku on aina päälimmäisenä tunteena. Onko pakko pilata yöt moisella!? Tekisi mieli syyttää sitä toista osapuolta tästäkin, mutta sen verran löytyy itsekritiikkiä, ettei se taida olla tässä tapauksessa järkevää :) Ei kai kukaan toisen uniin pääse tunkeutumaan.

Luulen, että kyseessä on taas yhdenlainen vaihe asian käsittelyssä. Välillä tuntuu, että erosta on vaan pienen pieni hetki. Kai se ihminen on niin syvällä ihon alla, että 19 vuoden juurtuminen vaatii enemmän aikaa irrottautumiseen kun olisin voinut luulla. Edelleen kuulen viiltäviä kommentteja päässäni kaikessa tekemisessäni. Koska ne äänet helpottaa? Koska sen toisen sanomisilla ei enää oikeasti ole väliä? Koska myös mä saan jätettyä hänet pois elämästäni? Sitä hetkeä odotan ja tavoittelen innolla.

Olen lähtenyt tekemään asioita, mitkä mulle on tärkeitä. Suoritin erotuomarikortin ja aloin tuomaroimaan rakastamani lajin höntsä ja ihan perus mattimeikäläis-sarjan pelejä. Eilen vuorossa oli ensimmäinen virallinen miestenpeli, jossa olin vain minä ja 15 aikuista miestä (naisten pelejä takana jo useampia). Voi hitto mikä asenne ja mitä sontaa sieltä tuli!! Ei auttanut vaikka varoitin ja huomautin olevani vielä uusi tuomari. Korvat punasena ja verenpaine pilvissä taiteilin pelin läpi mielestäni kuitenkin ansiokkaasti. Itkua vääntäen, täristen ja raivoten palasin myöhään illasta kotiin. Päästin kaikki kirosanat suustani, kiukkusin, puhisin ja sekoilin kaiken tekemiseni kanssa. Tästä kaikesta huolimatta rakas avomieheni istui rauhassa, kuunteli, teki iltapalaa, hellästi ohjasi suihkuun ja nappasi syliinsä. 

Ilta päättyi lopulta nauruun ja oli ihanaa käpertyä turvalliseen kainaloon. Kiitin rakastani siitä, että huutoon ei vastattu huudolla, ei kyseenalaistettu, eikä tuomittu. "Sen takia se toinen on olemassa, että sille voi purkaa ku vituttaa" oli vastaus. Ihanaa, kun on joku järkevä ja normaali ihminen vierellä <3

Tytöt ovat isällään huomanneet, että uusi avopuoliso osaa sanoa exälleni vastaan. Molemmat ovat tulta ja tappuraa täynnä ja puhdistavat ilmapiiriä jatkuvasti. "On hyvä, että joku sanoo iskälle vastaan"- kuului vanhemman tyttäreni suusta. Tämä on totta. Toivottavasti se joku jaksaa sitä, ja toivottavasti exäni ei nujerra tuota vastaansanojaa. Kuitenkin se jotenkin jäi mietityttämään... Olinko se kuitenkin minä, joka tämän kaiken paskan jatkumisen mahdollistin? 

Olen vuodesta 2008 saakka hoitanut useita aivoinfarkteja sairastaneen ex-anoppini asioita ja pyrkinyt auttamaan aina kun vain voin. Ex-mieheni ei ole ollut millään tavalla kiinnostunut äitinsä asioiden hoitamisesta. Erosta ja vaikeuksista huolimatta olen jatkanut tuota ystävyyttä aina kevääseen saakka, jolloin asiat siirrettiin toisen sukulaisen hoitoon. Nyt pitkän tauon jälkeen kun hänelle soittelin, niin sain kuulla puhelimessa kuinka "Sä olit liian kiltti vaan mun pojalleni". Ei siinä mitään, mutta jotenkin tuo lause tuli syyllistävään sävyyn. Kolahti, varsinkin kun heti perään kehuttiin uutta naista, joka uskaltaa pistää hanttiin.

Omaa syyllisyyden tuntoa tapahtuneesta on vaikeaa saada pois. Itsekriittisyys ja tietynlaisen ulkokuoren ylläpito ei asiaa helpota. Tunteita oli helpompi käsitellä, kun sai syyllistää toista, raivota ja jopa vihata. Kun viha ja raivo jää pois, niin jäljelle jää vaan ne todelliset tunteet ja epävarmuus. Väitän, että tässä pisteessä olisi taas turhan helppo jäädä narsistin nalkkiin, ellei rinnalla olisi vahvaa ja rakastavaa miestä. Oma minä kasvaa henkisesti päivä päivältä, mutta nämä pienuuden hetket ovat murskaavia. Hetkiä, jolloin tekisi mieli vaan hautautua peiton alle ja olla hiljaa. 

Kun pitkään kuulee toisen suusta arvostelua ja vähättelyä, kuulee nuo äänet valitettavasti päässään vaikka sanojen sanoja olisi kilometrien päässä. 14 kuukauden jälkeen nuo äänet alkavat viimein vaieta ja tilalla kuuluu oman rakkaan "kyllä sä rakas pärjäät" tai "sä oot paras just noin".

Ihan parasta <3

Eron jälkeen kaikki exään viittaava oksetti. Oksetti laittaa hänen antamiaan koruja päälle ja jopa oma sukunimi alkoi oksettaa vaikka se sama sukunimi on toki myös lapsilla. Nyt kun asiointi hänen kanssaan on ollut vain ja ainoastaan asiaa, ja niin lyhyesti kuin mahdollista, alkaa paha olo tuollaisistakin asioista helpottaa. Korut alkavat olla enää vain koruja ja nimi... no se kyllä pohdituttaa edelleen; jaksaisikohan käydä läpi sen shown sukunimen muuttamisesta?

Olen huomannut olevani ärsyttävän herkkä kaikelle kritiikille, pahoille katseille tai jopa kuvitellulle pahalle henkäykselle. Tiedän itsekkin kiireessä tai stressaantuneena laukovani suustani sammakoita tai turhan ylimielisesti kommentoivani asioita. Miksi en siis osaa suodattaa muiden sanomisia? Tai miksi juuri se oma pää huutaa sitä kritiikkiä mistä sitten itsellä menee kuppi nurin? Itsekriittisyys, se on välillä ihan paskaa. Voin kertoa esimerkin tältä viikolta... Sain loistavan idean testata itselleni täysin uutta pitsapiirakka reseptiä. Täysin uusi resepti ja aineet kaapissa olivat vähän niinkuin sinne päin. Tein tuhatta asiaa samaan aikaan ja kuinka ollakkaan juuri paiston aikana tuli työpuhelu. Sitähän voi vain arvata, että miten siinä kävi. Piirakka kärähti- ei edes pahasti- ja meikäläisellä meni kuppi nurin. Joutui oikein tekemään hommia sen eteen, etten alkanut tekemään uutta piirakkaa ja pääsin kiukusta yli. Todella typerää...Exän aikana tästä olisi seurannut pienoinen paniikki ja uusi piirakka olisi ollut salamana uunissa. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi kuunnella valitusta hukatuista raaka-aineista ja keskittymiskyvyn puutteesta. Miksi on silti edelleen niin vaikeaa käsitellä sitä, että on mokannut? Se on helppo myöntää, mutta vaikea päästä yli.

Lapset kasvavat ja tasapainottelu tuen ja itsenäistymisen välillä on välillä vaikeaa. 12- ja 17-vuotiaan herkän nuoren naisen kanssa itkut ovat arkipäivää. Mikä voikaan olla vaikeampaa kuin käsitellä lapsen kautta tunteita, joita en itse ole käsitellyt tuon ikäisenä? Itkin kyllä itsekkin tunnemyrskyjäni, mutta yksin. Nyt, kun siinä hetkessä pitäisi olla vanhempana mukana, ei se ole todellakaan helppoa. Tuossa puuskassa kaikki vanhempien sanat jättävät syvän muistijäljen. Pitääkö olla tiukka vai ainoastaan tukeva? Pitääkö selittää vai pitääkö vaan kuunnella? Miten itse käsitellä palaute: " äiti sä et ikinä...!!" "Kun sä et vaan tajuu!" .Päivittäistä pohdintaa...

On myös äärimmäisen vaikeaa myöntää itselle, että on ok olla vaan mä. Vaikeaa päästä yli lasten kiukuttelusta vaikka tietää, että se on vaan tervettä ja kuuluu ikään. On vaikeaa käsitellä asiat loppuun, koska tekisi mieli vaan väistellä ja pyydellä anteeksi. On vaikeaa löytää sanoja ja puolustautua, koska sisällä on sellainen olo, ettei oma hyvä olo ole todellakaan toisten hyvää oloa tärkeämpää. On vaikeaa muistaa, että omat ruuhkavuodet ovat lapsien lapsuutta. Sitä pitäisi opettaa "oikeita" malleja käsitellä asioita. Mutta miten, kun en osaa itsekkään. Välillä on vaan ihan helvetin vaikeeta olla mä.

Jos melkein 19 vuotta on elänyt narsistin kanssa parisuhteessa, niin väistämättä se on muokannut myös minua. Muokannut myös muuten kuin pelkoon ja anteeksipyytelyyn. On ollut "helppo" käyttää vallitsevia kotioloja tekosyynä laiskuudelle, saamattomuudelle, välinpitämättömyydelle, mutta myös tekemiselle, ahkeruudelle ja elämäntapamuutoksille. Kaikki tehtiin, kun toinen niin päätti. Kaikkeen sai myös vahvan mielipiteen ja vastauksen, halusit tai et. Tämä käskevä ja alistava voima oli omalla tavalla myös se eteenpäin piiskaava ja motivoiva voima. Todella ristiriitaista mielestäni... Kun on elänyt toisen "komennuksessa", niin se oman selkärangan kasvattaminen taitaakin olla pidempi prosessi kuin voisi luulla. Nyt kun vieressä on rakastava, kannustava ja tukeva mies, niin vastaukset eivät aina olekkaan niin selviä kaikkeen. Sitähän täytyy ihan itse tehdä ratkaisuja ja löytää itselleen tärkeät asiat. Myös opettelu siihen mikä on tarpeeksi, on vaikeaa. Onko ok välillä väsähtää? Olenko täysi luuseri, kun tekee mieli itkeä ja mököttää? Pakotettua vai opeteltua? Omaa itsekritiikkiä vai ulkopuolelta annettua? Vaiko vaan normaalia kasvamista?

Pikkuhiljaa alan erottamaan jo omaa tahtoa ja omaa toimintatapaa vaikka toisaalta monessa tilanteessa toimintamallit tulevat selkärangasta ja perustuvat exäni tahtoon. On myös enemmän kuin tervettä huomata, että jokainen riita tai epämukava tilanne, ei enää nosta pulssia korkealle ja aiheuta valtavaa ahdistuneisuutta. Tunteiden käsittely helpottuu, myös niiden positiivisten tai sekavien tunteiden käsittely, jotka nyt uusi puoliso hyväksyy. Eniten nautin siitä, että arjen ja tylsyyden hyväksyminen on nyt helpompaa. Exäni haki kiksejä koko ajan ja milloin mistäkin; tapahtumista, materiasta tai riippuvuuksista. On helpompi hengittää, kun ei tarvitse koko ajan miettiä, että mitäs sitten tehtäis.

Loppupeleissä kaikessa voi olla kyse vaan normaalista ero- ja kasvuprosessista. Väitän kuitenkin, että narsistin aiheuttamat haavat, tekevät prosessista haastavamman, pidemmän ja lopussa palkitsevamman!