Avioliitto narsistin kanssa on saanut minut epäilemään kaikessa itseäni. Olen kuin omaisuutta, jota hallitaan ja näytellään, arvostellaan ja  taas hallitaan. Kaikessa näkyy tarve omistaa ja hallita...

Tämä kaikki oli nähtävissä jo suhteen ensi kuukausina. Jos jäin yllättäen ylitöihin paikkaamaan sairastunutta, niin sain jo puhelimessa kuulla kuinka olisi kiva, jos näistä ilmoitettaisiin aina etukäteen. Tietenkin juuri sinä päivänä oli siivottu ja laitettu ruokaa juuri minua varten...

Samoin tämä olisi pitänyt aavistaa jo kaikista niistä reissuista, joille sain jo alusta alkaen lähteä pahoilla mielin. Kiukuttelu ei varsinaisesti koskenut lähtemistäni, mutta sillä varmistettiin, että paha mieli oli päällä koko reissun.

Omistaminen on jatkunut koko 15 vuotisen suhteen ajan. Alussa ajattelin sen olevan nuoruuden mustasukkaisuutta, mutta ei ikä ole tuonut siihen helpotusta. Joka kerta, jos matka töistä kesti yli 15 minuuttia oletettua pidenpään, oli vastassa kiukkuinen mies. Kaikki tämä verhottiin siihen, miten huolestunut mieheni oli siitä, että minulle olisi jotain sattunut. Paskanmarjat sanon minä! 

Osa ilkeistä kommenteista on verhottu huumoriin...Kännissä voi heittää "haetko mulle kaljan ämmä", mutta hei...sehän on vaan läppää ja kyllähän mä tiedän, ettei hän sitä tosissaan tarkoittanut. Tai sitten tämä viimeisin kommentti..." Kyllä sun pitäisi mennä ne silikonit laitattamaan, kun ei tuon ikäisen tissien kuulu vielä roikkua noin." Kun sitten ilmoitin, etten koe moiseen tarvetta ja että en ainakaan miehen vuoksi sellaisia laitattaisi, niin kommentti oli "Tää tässä meijän suhteessa on just vikana, että sä et mitään tee mun vuokseni". Siis mitä vittua!! En ota silareita hänen vuokseen???Oli läpällä tai ei, niin mulle taas oli vaan vahvistus eropäätökseeni...

Hankalaa vaan pohtia tätä tilanteen järjettömyyttä. Joko kidun päivä kerrallaan eteenpäin sietäen tätä paskaa ja mahdollisuudella ehkä saada talousasioita hiukan parempaan jamaan,  tai sitten rysäytän kaiken kerralla ja pääsen itse kasaamaan itseäni sieltä syvältä montusta. On vaikeaa hallita taloutta kun toinen on materialisti ja vielä omaa tarpeen näyttää kaikille, että rahaa muka on! Pääsisinpä sitten itse, vaikkakin ilman luottotietoja, kokoamaan elämääni uudelleen. Hankalaa, niin hankalaa...Missä kohtaa rysäyttää kaiken toisen silmille? Helpottaako se, vai tekeekö elämästä vieläkin vaikempaa? Sehän tässä onkin, kun elää ihmisen kanssa, josta ei yhtään tiedä miten ero tulee sujumaan. Joko sujuu ilkeillen tai sitten se sujuu kiusaa tehden ja tuhoten. Kunhan vaan lapset eivät kärisisi pahasti...

Metkaa tässä on se, että ukkoni on jollain tavalla päästään niin sekaisin, että riidat päättyvät siihen, että hän on lähdössä kävelemään, mutta sitten taas kun sovitaan, niin pitäisikin tehdä kolmas lapsi?! En todellakaan ole tekemässä ja tämä minusta kuvastaa vain sitä, että hänellä on tarvetta sitouttaa mua taas kotiin ja itseensä.

Huokaus... Ei kai se helppoa ole kenellekään...ero meinaan. Ei ainakaan, kun se koskee myös lapsia.