Kumma kyllä muutama päivä on mennyt nyt ihan rauhallisesti. Olen koittanut tutustua enemmän aiheeseen narsismi ja rajatila-häiriö. Jotenkin on todella syyllinen olo, kun toisesta on löytävinään kaikki sopivat piirteet persoonallisuushäiriöön. Koko tutkimus sai myös pohtimaan, että milloin tämä käytös oikein alkoi ja olisiko tilanne erilainen, jos häiriöstä "parantuisi"? Rakastaisinko jälleen? 

Vaikeaa hahmottaa mikä käytöksessä on ns.normaalia ja mikä jollain tavalla sairasta. Lopputulos oli pohdinnoissani kuitenkin se, etten jäisi tähän liittoon vaikka parantuminen olisi takuuvarmaa. Rakkautta ei voi pakottaa ja sitä ei ole enää ollut moneen vuoteen.

Kaikista eniten korostuu käytöksessä syyllistäminen. Kaikki mitä teen, saadaan jotenkin käännettyä huonoksi tai sitten hän syyllistää minua tekemisistäni. Aina tulee mutta... "Kiva kun oot laihtunut, mutta harmi, että vatsasta etkä perseestä mistä pitäisi." "Toi juokseminen on kyllä hieno juttu, mutta ei tolla saman matkan hiulaamisella kehity ollenkaan." "Kyllä sä itellesi teet lattea, mutta mulle keität vaan tavallista kahvia." Ja näitä esimerkkejä riittää...Aina tulee huono mieli ja välittäminen ja tuki on kaikkea muuta kuin aitoa...

Lapset alkavat selvästi jo käsittelemään tulevaa eroa. Aistivat sen, vaikka siitä ei ääneen puhuisikaan. Ihanaa huomata, että nykyisellä paikkakunnalla pysyminen ja mahdollinen kolmen kimppa, saavat tytöt rauhoittumaan. Vielä ei ole aika miettiä mahdollisia isän luona vierailuja...

On helpotus huomata, etten ole asian kanssa yksin. Narsistien uhreille on olemassa tukiryhmiäkin. Kuitenkin tuntuu hassulta ja syylliseltä kutsua itseään uhriksi. Myös minä olen valehdellut, piilotellut ja tehnyt väärin. Ja ennen kaikkea mahdollistanut narsistin käytöksen...