Ei ole muuten ihan helppoa olla sekään, joka lähtee! Kaikki olisi nyt valmiina: asunto, kalusteet, lapset...ainut vaan, että pitäisi löytää se uskallus kertoa kaikki tuolle miehelle. Jotenkin sitä tuntee itsensä ihan roistoksi, vaikka oikeasti lopettaa vaan sen, mikä olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten...

Lapset ovat ottaneet asian hienosti! Se, että kokevat helpotusta poismuuttamisesta, vahvistaa sitä, että päätös on oikea.

On pelottavaa huomata, että mullahan ei ole mitään hajua siitä, mitä elinkustannukset tulevaisuudessa tulevat olemaan. 12-vuotiaasta lähtien olen kantanut vastuuta kodinhoidosta, mutta entä kun saa oikeasti ja kerrankin huolehtia kaikesta itse?! Ei tarvitse ruokakauppaan mennessä miettiä toisen tarpeita (lapset tietenkin!), eikä tarvitse miettiä, että onkohan lasagne nyt tällä kertaa herran mielestä liian raskasta ruokaa lapsille. Ja se, että ehkä kukaan ei raivoa siitä, jos joku tuote pääse joskus vaikka loppumaan :D

On myös vaikeaa lopettaa sopimuksia yhteisestä kodista vaikka tiedän, että ukko saa ne yhdellä puhelinsoitolla takaisin. Kun satun tietämään, kuinka vastenmielistä hänen on missään asioida, niin tiedän myös että tämä on asia, josta suuret pinnat vedetään! Pitäisi vaan aivot saada käännettyä niin, että kyseessä on aikuinen mies, jonka pitäisi pärjätä...Ei ole enää minun holhottavani!

Ajattelin aluksi, että päästän mieheni helpoilla, kun itse otan ja lähden. Ei se kuitenkaan niin ole. Itse olen tätä lähtöä työstänyt jo pari viikkoa (eroa monta kuukautta!) , mutta hänellä tämä työstäminen alkaa vasta nyt...

Huomenna saan avaimet uuteen kotiin ja siitä alkaa uusi elämä! Pikkuhiljaa tavaroita sisään ja kotia kodin näköiseksi. Olen niin onnellinen siitä, että olen tätä asiaa jo muillekin puhunut, koska muuten varmaan jänistäisin vielä tässä tosipaikan tullen.

Ison kuopan kautta suunta ylöspäin.