Vuosi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Päätökset loksahtivat kohdilleen, joten oli helppoa purkaa tunteet suoraan toiselle ja läheisimmille ystäville.

Elokuun alussa kerroin muuttoaikeista miehelleni. Hän romahti lattialle ja vannoi muuttuvansa. Lupasin odottaa vielä, ainakin vuoden vaihteeseen. Puoli vuotta meni sekavassa ilmapiirissä. Minua mielisteltiin ja taannuin ihan itsekkin. Kotona kaikki tehtävät tehtiin puolestani, minun tarvitsi vain olla. Lapsia ei pakotettu enää mihinkään...

Lopullisen päätöksen muutosta tein kuitenkin tammikuussa. 20.2 sovittiin muuttopäiväksi. Asunto laitettiin myyntiin ja alkoi surutyö. Muuttopäivänä vielä viimeiset tappelut ja sitten ovi kiinni.

Muutto oli hyvästä. Välejä en laittanut poikki, enkä laittanut eropapereita vireille. Yhden kerran lapset ovat olleet isällään, muuten isä on tullut aina meille. 

Itsenäisyyttä olen oppinut paljon, mutta olo on vieläkin hiukan masentunut. Rahatilanne ja oma saamattomuus ottavat koville. Sitä täytyy kuitenkin vain antaa itselleen aikaa toipua.

Narsistinen mieheni on edelleen narsisti. Vanhat tavat tunkevat uudelleen läpi mitä pidemmälle aika kuluu. Onneksi asumme erillään, niin tämä kaikki ei enää haittaa. Lapset eivät vieläkään viihdy pelkästään isänsä kanssa, vaan aina jos jotain tehdään, niin tehdään "perheenä".

Olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä oli oikea ratkaisu. En näe enää mahdollisena palata entiseen. Pettynyt olen siihen, etten osaa nauttia tästä vapaudesta vaan palaan aina vanhoihin tapoihin. Mihin se sosiaalisuus minusta on kuollut??!!

Lapset toipuvat... isompi on jo parempi, paljonkin, pienenpikin ajoittaisia möksähdyksiä lukuunottamatta voi hyvin. Ja mielenkiintoista tässä on se, että möksähdykset eivät koske perheen hajoamista vaan pienempään kotiin muuttamista :)

Työ jatkuu. Edelleen pohdin, että kuka minä olen ja kuka minä luulin olevani. Pikkuhiljaa, vuosi, kuukausi, viikko, päivä ja tunti kerrallaan...