Herkkis. Olen ja tiedän sen. Kuitenkin jotkut asiat vaan kolahtaa pahasti.

Tytöt ovat isällään huomanneet, että uusi avopuoliso osaa sanoa exälleni vastaan. Molemmat ovat tulta ja tappuraa täynnä ja puhdistavat ilmapiiriä jatkuvasti. "On hyvä, että joku sanoo iskälle vastaan"- kuului vanhemman tyttäreni suusta. Tämä on totta. Toivottavasti se joku jaksaa sitä, ja toivottavasti exäni ei nujerra tuota vastaansanojaa. Kuitenkin se jotenkin jäi mietityttämään... Olinko se kuitenkin minä, joka tämän kaiken paskan jatkumisen mahdollistin? 

Olen vuodesta 2008 saakka hoitanut useita aivoinfarkteja sairastaneen ex-anoppini asioita ja pyrkinyt auttamaan aina kun vain voin. Ex-mieheni ei ole ollut millään tavalla kiinnostunut äitinsä asioiden hoitamisesta. Erosta ja vaikeuksista huolimatta olen jatkanut tuota ystävyyttä aina kevääseen saakka, jolloin asiat siirrettiin toisen sukulaisen hoitoon. Nyt pitkän tauon jälkeen kun hänelle soittelin, niin sain kuulla puhelimessa kuinka "Sä olit liian kiltti vaan mun pojalleni". Ei siinä mitään, mutta jotenkin tuo lause tuli syyllistävään sävyyn. Kolahti, varsinkin kun heti perään kehuttiin uutta naista, joka uskaltaa pistää hanttiin.

Omaa syyllisyyden tuntoa tapahtuneesta on vaikeaa saada pois. Itsekriittisyys ja tietynlaisen ulkokuoren ylläpito ei asiaa helpota. Tunteita oli helpompi käsitellä, kun sai syyllistää toista, raivota ja jopa vihata. Kun viha ja raivo jää pois, niin jäljelle jää vaan ne todelliset tunteet ja epävarmuus. Väitän, että tässä pisteessä olisi taas turhan helppo jäädä narsistin nalkkiin, ellei rinnalla olisi vahvaa ja rakastavaa miestä. Oma minä kasvaa henkisesti päivä päivältä, mutta nämä pienuuden hetket ovat murskaavia. Hetkiä, jolloin tekisi mieli vaan hautautua peiton alle ja olla hiljaa.