Täytän ensi vuonna 40 vuotta. Mielestäni olen kuitenkin nuorekas enkä omaa todellista ikäkriisiä. Aiheella vitsaillaan ja toki teinieni edessä välillä koen itseni ihan senioriksi, mutta todellisuudessa ikä ei aiheuta ahdistusta. Kaikesta huolimatta kuitenkin tässä kohtaa huomaan tekeväni jonkinlaista välitilinpäätöstä elämältäni.

Pohdin paljon sitä, mikä haluan olla isona. Mikä on tärkeää, mitä haluan tavoitella, minkälainen ihminen olen. Uskon tämän johtuvan paristakin eri asiasta. Ensimmäinen on se, että nyt on riittävän hyvä olo itsensä tutkiskelulle. Kun kukaan ei arvostele, tuomitse, muokkaa tai hallitse, niin alkaa näkemään sitä omaa käyttäytymistäkin omien arvojen kautta. Lopputulos ei välttämättä ole mieluisa, mutta antaa suuntaa omalle kehittymiselle. Toinen syy on se, että nyt on mahdollista haaveilla <3 Kun 19 vuotta (tai no ainakin suhteen viimeiset 10) on vaan selviytynyt ja painanut väkisin eteenpäin, niin mielessäkään ei ole käynyt tulevaisuus tällaisena kun se on nyt. Nyt olisi aikaa, voimia ja mahdollisuuksia haaveisiin.

En arvosta sitä ihmistä joka nyt olen. Tiedän, että johtuu osin omasta aivan turhasta itsekriittisyydestä, mutta joukossa on myöskin tapoja ja ajatuksia, joista en (eikä varmasti muutkaan) pidä. Ehkä mukana on myös sitä kuuluisaa iän tuomaa kasvua. Kuka minä olen? Kuka minä haluan olla? Mihin pystyn itse vaikuttamaan ja mihin en? Tiedostan kyllä, että tuo 19 vuotta narsistin kanssa oli myös oma valintani. Tajuan kuitenkin myös, että "pystyn" tarkoittaa tässä kohdassa oman jaksamiseni rajoissa tehtävää pystymistä.

Nyt on vihdoin sellainen olo, että itselle tärkeitä asioita jaksaa lähteä tavoittelemaan. Pitää tavoitella myös niitä "ei niin järkeviä juttuja", jos ne kerran itselleni tuottaa iloa. Tästä esimerkkinä otin juuri elämäni ensimmäisen tatuoinninkin ;) ! 

On siis ison kasvun paikka! En ole siitä yhtään edes pahoillani tai kauhuissani. Voisi kai todeta, että jo oli aikakin.