Vuosi 2020 oli hämmentävä. Tuntuu kuin se olisi kestänyt vain pienen pienen hetken. Kuun lopussa tulee muka vuosi virallisen avioeron voimaanastumisesta. Kohta ollaan 1,5 vuotta oltu uudessa suhteessa ja se tuntuu yhä uudelta. Kummallista...

Edelleen suurin työstön aihe elämässä on oma pää. Miten kestää omaa turhautumista ja ahdistumista?! Tuntuu, että ne tunteet tulee välillä todella pienistä ja mitäänsanomattomista asioista. Olen oppinut tunnistamaan jo syyt monelle reaktiolle, mutta miten oppia hyväksymään ne reaktiot? En minä halua olla ihminen, joka pienimmästäkin pettymyksestä vetää herneet nokkaan. En halua olla huomiohuora, joka pettyy, kun se en ollutkaan minä minä minä tällä kertaa, varsinkaan kun en mitään erityistä ollut tehnyt. Tiedän, etten ole täydellinen. En haluakkaan olla. Mutta miksi sitten se pettymys on silti suuri, kun suusta kuuluva ääni ei olekaan stadioniluokan laulua tai urheilumenestys ei ole olympiatasoa? Miksi ei omasta mielestä ole riittävän hyvä? Koko ajan takaraivossa on ajatus, että olisin pystynyt parempaan, jos oikeasti olisin yrittänyt. 

Nuoret kotona kasvavat neitokaiset kokevat aika ajoin turhautumista ja ahdistusta milloin mistäkin. Tuntuu todella epäreilulta, etten osaa auttaa ja lohduttaa. Ei vaan löydy oikeita sanoja. Miten sitä osaisi kasvattaa lapsistaan tasapainoisia ja itseensä tyytyväisiä naisia, jos itse näyttää huonoa esimerkkiä vähättelemällä itseään ja lintsaamalla milloin missäkin asiassa? Turhauttaa! 

Kaipa se on vain taas yksi "juhlien jälkeinen krapula" päällä. Ei tiedä mitä voisi odottaa, kun vuosi alkoi valtavalla epävarmuudella kaikesta. Nyt on se tylsä arki päällä ja tätä tylsyyttä pitäisi vain jaksaa kestää...Silti arki on ihanaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhunkaan.