Avioliiton viimeisinä vuosina jaksaminen oli koetuksella. Vuorotöitä tekevä mies, henkinen stressi, yskä ja 3 isompaa leikkausta vaativat veronsa ja olo oli uupunut. Väsytti ja vähän ehkä masensikin. Laitoin kaiken stressin piikkiin.

Olen aina kuorsannut jonkin verran ja huonounista exääni tuo ärsytti aivan suunnattomasti. Exälläni oli myös aika-ajoin tapana huomautella, että mun olisi syytä käydä juttelemassa ihan jonkun ammattilaisen kanssa. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että tuo on narsistille ihan yleinen tapa toimia. Eikä siinä...kyllähän kiinnostamattomuus on huolestuttavaa ja silloin vika on minussa, mutta tapa taas esittää asioita oli ihan väärä.

Väsymystä on siis tutkittu jo viitisen vuotta. Ensin vaiva laitettiin jatkuvien angiinoiden piikkiin ja nielurisat leikattiin pois. Tässä yhteydessä havaittiin suurentunut kilpirauhanen ja muutama vuosi myöhemmin leikattiin kilpirauhasesta struuma pois. Ehkäisyäkin vaihdettiin koska hormonit saattavat masentaa. Pisteenä iin päälle vielä tapaturma ja polvileikkaus, niin pakettihan oli valmis. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein tuntuu siltä, että väsymykseen on viimein löydetty syy! Keskivaikea uniapnea.

On todella helpottavaa saada diagnoosi. Olotilani ei siis ehkä ollutkaan ns.normaali, eikä olisi ollut pakko vaan jaksaa. Nyt tuntuu helpottavalta sanoa, että mä en oikeastikkaan jaksa. Nyt avioeron jälkeen olen ollut onnellinen ja iloinen, välillä vaan aivosumussa ja äärimmäisen väsynyt.

On aivan varmaa, että vaikka olisinkin diagnoosin ja hoidon saanut aiemminkin, niin avioeroon olisin päätynyt joka tapauksessa. Ehkä vaan jaksaminen ei olisi ollut ihan niin äärirajoilla. Jos asiasta pitää jotain huvittavaa löytää, niin rakkaani sai saman diagnoosin noin 7 kuukautta sitten, joten kohta me pöhistellään vierekkäin aina öisin Darth Vader-maskit naamassa :) Kaikki tehdään näemmä yhdessä <3 Nyt kohti valoisampaa ja pirteämpää tulevaisuutta!

Avioeron vuosipäivä tuli ja meni. Eipä sitä loppujen lopuksi paljoa tullut ajateltua. Sen kunniaksi kuitenkin hain tyttönimeni takaisin. Jotenkin exän ja ex-anopin sukunimi vaan alkoi ahdistaa. Lapset toki ovat vielä isänsä sukunimellä, sillä nimen muuttamiseen ei satavarmasti tulisi isältä lupaa. Jonot muutokseen ovat tuskaisen pitkät (kuukausia), joten into nimenvaihdospäätöksestä ehti hiipua, kun nimeä ei saanut heti käyttöön.

Nyt kun arki alkaa omassa uudessa parisuhteessa tasoittumaan, niin huomaan oman epävarmuuteni kasvavan. Kun toinen ei enää 200 kertaa päivässä kerro kuinka ihana olen, niin sitä alkaa vanhat möröt kaivautumaan taas pinnalle. Tykkääkö se musta oikeesti vielä? Ei kai vaan ole kyllästynyt? En kai vaan ole ollut liian laiska, töykeä, väsynyt, sotkuinen, lihava, epäkiitollinen jne.jne. Näitä sitten välillä ääneen pohdin ja kerron tunteistani, ja joka kerta saan varmuuden ja vahvistuksen sille, että kyllä, minä riitän juuri tällaisena kuin olen. Syvällä sisimmässäni tämän kyllä tiedän <3 Kuitenkin, kun nämä keskustelut on käyty, iskee pelko, että pilaan koko homman tällä jatkuvalla kyselyllä ja epävarmuudella. Loputon suo tämäkin! 

Lapset käyvät isällään nyt säännöllisen epäsäännöllisesti pari yötä aina kerrallaan. Välillä lähteminen on rankempaa, välillä helpompaa. Pohdin paljon sitä voiko pari päivää kuukaudessa saada isoja vahinkoja aikaiseksi nuorten naisten päässä? Joka kerta lähtiessään tarkistavat, että vaatteet, hiukset, kynnet, tavarat jne.ovat sellaisessa ojennuksessa, ettei iskältä tulisi sanomista. Sanominen ei ole julmaa eikä tahallaan tarkoitettu loukkaavaksi. Se on kuitenkin niin viiltävää. Ja joka kerta tullessaan kotiin, tytöt tuovat tarinoita taas hölmöistä tokaisuista tai teoista, jotka selkeästi ovat tyttöjen mielestä typeriä tai jopa loukkaavia. Ne vaan kuitataan sanomalla "No se on iskä". Itse en voi sietääkään ajatusta exäni läheisyydestä, puhumattakaan siitä, että pitäisi jotain hänen kanssaan puhua. Jo viestit aiheuttavat sydämen pomppaamisen kurkkuun ja vatsan ympäri kääntymisen vaikka niissä olisi vain ja ainoastaan asiaa. Onneksi toinen lapsi on kohta aikuiseksi kasvatettu, niin hänen kanssaan asioidaan entistä vähemmän.

Kyllä mä oikeasti tiedän, että arki ja olotila on parempaa kuin ikinä. Se rakkaus, tuki ja turva, mitä kotona saan, on parasta ikinä <3 Siksi juuri uskallan pohtia ääneen ja kipuilla. Voin kasvaa vielä paremmaksi minuksi. Elämässä varmaan aina on hyviä ja huonoja hetkiä. Jotenkin tuntuu, että ne nyt olisi aika oikeasti saada 40 vuoden huonot hetket kuopattua, etteivät enää pääse syömään hyvien hetkien onnea pois. Voi olla, että velkajärjestelyn päätyttyä ja luottotietojen palautuessa 2023 on asiat vasta käsitelty, mutta sitä kohti mennään. Ja sitten todella toivon, että jos/kun tulee niitä kipeitä asioita eteen, niin ne eivät enää jää syvälle sisälle syömään tulevaisuutta, vaan ne käsitellään ja heitetään pois. Voi kun olisin sitten jo vahva!

Vuosi 2020 oli hämmentävä. Tuntuu kuin se olisi kestänyt vain pienen pienen hetken. Kuun lopussa tulee muka vuosi virallisen avioeron voimaanastumisesta. Kohta ollaan 1,5 vuotta oltu uudessa suhteessa ja se tuntuu yhä uudelta. Kummallista...

Edelleen suurin työstön aihe elämässä on oma pää. Miten kestää omaa turhautumista ja ahdistumista?! Tuntuu, että ne tunteet tulee välillä todella pienistä ja mitäänsanomattomista asioista. Olen oppinut tunnistamaan jo syyt monelle reaktiolle, mutta miten oppia hyväksymään ne reaktiot? En minä halua olla ihminen, joka pienimmästäkin pettymyksestä vetää herneet nokkaan. En halua olla huomiohuora, joka pettyy, kun se en ollutkaan minä minä minä tällä kertaa, varsinkaan kun en mitään erityistä ollut tehnyt. Tiedän, etten ole täydellinen. En haluakkaan olla. Mutta miksi sitten se pettymys on silti suuri, kun suusta kuuluva ääni ei olekaan stadioniluokan laulua tai urheilumenestys ei ole olympiatasoa? Miksi ei omasta mielestä ole riittävän hyvä? Koko ajan takaraivossa on ajatus, että olisin pystynyt parempaan, jos oikeasti olisin yrittänyt. 

Nuoret kotona kasvavat neitokaiset kokevat aika ajoin turhautumista ja ahdistusta milloin mistäkin. Tuntuu todella epäreilulta, etten osaa auttaa ja lohduttaa. Ei vaan löydy oikeita sanoja. Miten sitä osaisi kasvattaa lapsistaan tasapainoisia ja itseensä tyytyväisiä naisia, jos itse näyttää huonoa esimerkkiä vähättelemällä itseään ja lintsaamalla milloin missäkin asiassa? Turhauttaa! 

Kaipa se on vain taas yksi "juhlien jälkeinen krapula" päällä. Ei tiedä mitä voisi odottaa, kun vuosi alkoi valtavalla epävarmuudella kaikesta. Nyt on se tylsä arki päällä ja tätä tylsyyttä pitäisi vain jaksaa kestää...Silti arki on ihanaa enkä vaihtaisi sitä mihinkään muuhunkaan. 

Täytän ensi vuonna 40 vuotta. Mielestäni olen kuitenkin nuorekas enkä omaa todellista ikäkriisiä. Aiheella vitsaillaan ja toki teinieni edessä välillä koen itseni ihan senioriksi, mutta todellisuudessa ikä ei aiheuta ahdistusta. Kaikesta huolimatta kuitenkin tässä kohtaa huomaan tekeväni jonkinlaista välitilinpäätöstä elämältäni.

Pohdin paljon sitä, mikä haluan olla isona. Mikä on tärkeää, mitä haluan tavoitella, minkälainen ihminen olen. Uskon tämän johtuvan paristakin eri asiasta. Ensimmäinen on se, että nyt on riittävän hyvä olo itsensä tutkiskelulle. Kun kukaan ei arvostele, tuomitse, muokkaa tai hallitse, niin alkaa näkemään sitä omaa käyttäytymistäkin omien arvojen kautta. Lopputulos ei välttämättä ole mieluisa, mutta antaa suuntaa omalle kehittymiselle. Toinen syy on se, että nyt on mahdollista haaveilla <3 Kun 19 vuotta (tai no ainakin suhteen viimeiset 10) on vaan selviytynyt ja painanut väkisin eteenpäin, niin mielessäkään ei ole käynyt tulevaisuus tällaisena kun se on nyt. Nyt olisi aikaa, voimia ja mahdollisuuksia haaveisiin.

En arvosta sitä ihmistä joka nyt olen. Tiedän, että johtuu osin omasta aivan turhasta itsekriittisyydestä, mutta joukossa on myöskin tapoja ja ajatuksia, joista en (eikä varmasti muutkaan) pidä. Ehkä mukana on myös sitä kuuluisaa iän tuomaa kasvua. Kuka minä olen? Kuka minä haluan olla? Mihin pystyn itse vaikuttamaan ja mihin en? Tiedostan kyllä, että tuo 19 vuotta narsistin kanssa oli myös oma valintani. Tajuan kuitenkin myös, että "pystyn" tarkoittaa tässä kohdassa oman jaksamiseni rajoissa tehtävää pystymistä.

Nyt on vihdoin sellainen olo, että itselle tärkeitä asioita jaksaa lähteä tavoittelemaan. Pitää tavoitella myös niitä "ei niin järkeviä juttuja", jos ne kerran itselleni tuottaa iloa. Tästä esimerkkinä otin juuri elämäni ensimmäisen tatuoinninkin ;) ! 

On siis ison kasvun paikka! En ole siitä yhtään edes pahoillani tai kauhuissani. Voisi kai todeta, että jo oli aikakin.

En tiedä onko väsymyksestä, maailman hulinasta, rauhallisesta vaiheesta vai mistä johtuvaa, mutta olen nyt ehkä viitenä yönä peräkkäin nähnyt unta exästäni. Luulen, että taustalla on myös se, että olemme nyt aika paljon puhuneet lasten kanssa hänestä ja toisaalta edessä on taas uusi joulu uusin perintein, joihin hän ei enää kuulu (onneksi). Unissa tapahtumat ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta fiilis on pysynyt samana; ahdistaa, itkettää, suututtaa...

Tuntuu todella typerältä itse palata koko ajan niihin puolentoista vuoden takaisiin tunnelmiin. Miksi ihmeessä? Miksi nyt? Unesta herätessäni kiukku on aina päälimmäisenä tunteena. Onko pakko pilata yöt moisella!? Tekisi mieli syyttää sitä toista osapuolta tästäkin, mutta sen verran löytyy itsekritiikkiä, ettei se taida olla tässä tapauksessa järkevää :) Ei kai kukaan toisen uniin pääse tunkeutumaan.

Luulen, että kyseessä on taas yhdenlainen vaihe asian käsittelyssä. Välillä tuntuu, että erosta on vaan pienen pieni hetki. Kai se ihminen on niin syvällä ihon alla, että 19 vuoden juurtuminen vaatii enemmän aikaa irrottautumiseen kun olisin voinut luulla. Edelleen kuulen viiltäviä kommentteja päässäni kaikessa tekemisessäni. Koska ne äänet helpottaa? Koska sen toisen sanomisilla ei enää oikeasti ole väliä? Koska myös mä saan jätettyä hänet pois elämästäni? Sitä hetkeä odotan ja tavoittelen innolla.