Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 26. kesäkuu 2020

Uusi rakkaus, uusi koti <3

Siitä on aika tarkasti vuosi ja 1kk kun erosta puhuin narsistiselle exälleni. Siitä seurasivat piinaavat 2,5 kuukautta, kun exäni etsi asuntoa itselleen. "Ei mulla ole rahaa, sä jätät mut ihan perse ruvelle!" väite oli syynä miksi haettiin niitä edullisempia asuntoja. Yksiöitä jälleen... Tiesinhän mä miten tää kuvio menee. Sillä taas varmistetaan se, että tytöt eivät isällään viihdy. Vihdoin löytyi asunto, "jossa ei ihan joka päivä tarvitse hautoa itsemurhaa" ja muuttopäivä varmistui!! Puhuin paljon ystävilleni ja tukeuduin heihin enemmän kun aikoihin. Löysin myös lähipiiristäni miehen, joka kuunteli. Kuunteli ja ymmärsi. 

En muista toista noin ahdistavaa kesää olleen kotona ehkä koskaan. Exäni uhriutui, vannoi ettei ikinä enää olisi kenenkään kanssa ja ei koskaan pääse minusta yli. Kuitenkin, onnekseni, viikko ennen muuttoa tajusin Tinderin laulavan. Huh... nyt hänellä on muuta ajateltavaa. Se jatkuva alaspäin painaminen, huomauttelu, arvostelu, painostaminen olisi nyt ohi. 

3.8 muutto pois meidän luotamme ja vapaus! Tai niin ainakin kuvittelin... Fyysinen vapaus kyllä, mutta henkinen puoli on paljon paljon vaikeampaa kuin olin ikinä uskonut...

Ei sekään vielä mitään, että yhteinen elämä toi MINULLE velat ja luottohäiriöt. Häpeä niistä ja jatkuva selittely muille siitä, miten hyvätuloinen ja menestyvä nainen voi olla niin pa. oli arkipäivää. Tästä vielä jotenkin selviää, sehän on vaan rahaa, mutta miten rakennetaan uudelleen itsetunto? Miten tunnistetaan oma minuus? Mitä haluan syödä? Entä mitä haluan pukea päälleni? Ulkoisesti kaikkien mielestä itsevarma ja vahva yksilö. Miten niin ei ole väliä mitä tehdään?

Nyt kesäkuussa 2020 elämä hymyilee. Teoriassa kaikki on paremmin kuin hyvin, ja voin sanoa olevani onnellinen. Silti on pelottavaa huomata miten pää on edelleen sekaisin kaikesta. Uudessa suhteessa mustasukkaisuus nostaa päätään (minun puoleltani, koska kuka nyt tällaista rakastaisi) ja huomaan kelailevani vanhoja asioita lähes koko ajan. Mutta on kuulkaa kivaa, kun voi itse päättää mitä esim.laivan buffetista ottaa ;) 

Lähtökohtaisesti olen sinisilmäinen ja luotan toisten hyvyyteen. Ainakin silloin, kun kyse ei ole minusta. On todella vaikeaa "tuppautua" ihmisten seuraan, kun koko ajan on sellainen olo, että eihän tuo nyt mun kanssani halua olla. Vielä vaikeampaa on parisuhteessa kertoa mikä vaivaa mieltä. Sitä tuntee olevansa maailman paskin ihminen ja napisevansa turhista. Alkaa jatkuva anteeksi pyytelyn kierre, joka toisen on vaan saatava poikki. On vaikeaa perustella omia valintojaan muille, vaikka tunne ja järki molemmat sanovat että nyt on hyvä. Onko mun pää vaan niin sekaisin, että kuvittelen kaiken olevan hyvin? Olenko ihan järjettömän itsekäs, kun valitsin uusioperheen ja lapset joutuivat mukaan? Miten uusi mieheni voisi ikinä täyttää tätä huomiovajetta ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta mikä minulla on? Taas isoja asioita ja vaan pieni mä. 

Loppujen lopuksi tiedostan myös, että avoimuus, puhuminen ja "liian" hyvä olo mahdollistavat nyt kaikkien mahdollisten tunteiden käsittelyn ja itsensä hyväksymisen prosessin käynnistymisen. On helppoa sanoa tytöille mieten tulee toimia, mutta on vaikeaa muokata omaa käytöstään enää. Ei se auta, kun rohkaistua ja puhua ajatuksensa ja tuntonsa ääneen ja toivoa, ettei toinen pidä aivan sekopäänä.

torstai, 25. heinäkuu 2019

3 vuoden päästä...

Aivan käsittämättömältä tuntuu lukea noita 3-4 vuoden takaisia tekstejä... Käsittämättömältä siksi, että tuosta muutaman viikon päästä päästin tuon narsisti-miehen taas iholle ja saman katon alle.

Elokuussa 2016 herra lähti kalastusreissulleen. Silloin huomasin ensimmäistä kertaa aikoihin, että oli jopa vähän ikävä. Yhteinen asunto meni kaupaksi ja mies palatessaan muutti omaan yksiöönsä. Yksiöön... sillä varmistettiin, etteivät tytöt paljon isällään viihtyneet.

Uusi asunto oli, mutta mies ei siellä viihtynyt. Vietti aikaa meillä, koska lapsille se olisi mukavampaa. Tsemppasi kovasti, tuli vieraaksi meille vaikka olikin yötä. Yöt lisääntyivät ja huomasin jouluna, että mies ei juurikaan viettänyt enää öitä kotonaan. Olo oli hyvä, käytös oli muuttunut täysin ja lapsetkin viihtyivät taas isänsä kanssa. Uutena vuotena todettiin, ettei ole kannattavaa maksaa kahta asuntoa vaan muuttakoon meidän luokse. "Tämä on sun koti, niin mä lupaan aatella." Jep jep...arvatkaapa kävikö näin.

1,5-2 vuotta esittäminen onnistui häneltä välillä paremmin, välillä huonommin. Nyt viimeisen vuoden ajan kaikki on palannut taas entiselleen. Onneksi sillä erotuksella, että tytöt ovat vanhempia ja vahvempia. Olo huononi, ajatukset synkkeni ja kotiin meno perjantaisin alkoi taas ahdistaa. Tämän 3 vuoden aikana aikana alkoholin käyttö lisääntyi merkittäväksi ja miestä näki selvinpäin vapailla entistä vähemmän. Materialismi alkoi taas nostaa päätään.

Toukokuu 2019 ero on lausuttu ääneen ja avioeropaperit allekirjoitettu omalta osaltani. Paskamyrsky nousee ja toisen osapuolen yllätys on muka taas suuri. "Ei kukaan eroa ilman, että on väkivaltaa ja pettämistä." Uudesta rakkaudesta ei edes uskalla puhua vielä ääneen, mutta tulee hetki, kun tuo narsistinen exä on oikeasti ja aidosti enää vain lasteni isä. Nyt on monet oppirahat maksettu, nyt aletaan elää <3<3 Ei enää ikinä, koskaan, milloinkaan tällaista.

maanantai, 1. elokuu 2016

Vuosi isoja asioita täynnä

Vuosi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Päätökset loksahtivat kohdilleen, joten oli helppoa purkaa tunteet suoraan toiselle ja läheisimmille ystäville.

Elokuun alussa kerroin muuttoaikeista miehelleni. Hän romahti lattialle ja vannoi muuttuvansa. Lupasin odottaa vielä, ainakin vuoden vaihteeseen. Puoli vuotta meni sekavassa ilmapiirissä. Minua mielisteltiin ja taannuin ihan itsekkin. Kotona kaikki tehtävät tehtiin puolestani, minun tarvitsi vain olla. Lapsia ei pakotettu enää mihinkään...

Lopullisen päätöksen muutosta tein kuitenkin tammikuussa. 20.2 sovittiin muuttopäiväksi. Asunto laitettiin myyntiin ja alkoi surutyö. Muuttopäivänä vielä viimeiset tappelut ja sitten ovi kiinni.

Muutto oli hyvästä. Välejä en laittanut poikki, enkä laittanut eropapereita vireille. Yhden kerran lapset ovat olleet isällään, muuten isä on tullut aina meille. 

Itsenäisyyttä olen oppinut paljon, mutta olo on vieläkin hiukan masentunut. Rahatilanne ja oma saamattomuus ottavat koville. Sitä täytyy kuitenkin vain antaa itselleen aikaa toipua.

Narsistinen mieheni on edelleen narsisti. Vanhat tavat tunkevat uudelleen läpi mitä pidemmälle aika kuluu. Onneksi asumme erillään, niin tämä kaikki ei enää haittaa. Lapset eivät vieläkään viihdy pelkästään isänsä kanssa, vaan aina jos jotain tehdään, niin tehdään "perheenä".

Olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä oli oikea ratkaisu. En näe enää mahdollisena palata entiseen. Pettynyt olen siihen, etten osaa nauttia tästä vapaudesta vaan palaan aina vanhoihin tapoihin. Mihin se sosiaalisuus minusta on kuollut??!!

Lapset toipuvat... isompi on jo parempi, paljonkin, pienenpikin ajoittaisia möksähdyksiä lukuunottamatta voi hyvin. Ja mielenkiintoista tässä on se, että möksähdykset eivät koske perheen hajoamista vaan pienempään kotiin muuttamista :)

Työ jatkuu. Edelleen pohdin, että kuka minä olen ja kuka minä luulin olevani. Pikkuhiljaa, vuosi, kuukausi, viikko, päivä ja tunti kerrallaan...

sunnuntai, 2. elokuu 2015

Syyllisyyden puuskat...

Ei ole muuten ihan helppoa olla sekään, joka lähtee! Kaikki olisi nyt valmiina: asunto, kalusteet, lapset...ainut vaan, että pitäisi löytää se uskallus kertoa kaikki tuolle miehelle. Jotenkin sitä tuntee itsensä ihan roistoksi, vaikka oikeasti lopettaa vaan sen, mikä olisi pitänyt lopettaa jo ajat sitten...

Lapset ovat ottaneet asian hienosti! Se, että kokevat helpotusta poismuuttamisesta, vahvistaa sitä, että päätös on oikea.

On pelottavaa huomata, että mullahan ei ole mitään hajua siitä, mitä elinkustannukset tulevaisuudessa tulevat olemaan. 12-vuotiaasta lähtien olen kantanut vastuuta kodinhoidosta, mutta entä kun saa oikeasti ja kerrankin huolehtia kaikesta itse?! Ei tarvitse ruokakauppaan mennessä miettiä toisen tarpeita (lapset tietenkin!), eikä tarvitse miettiä, että onkohan lasagne nyt tällä kertaa herran mielestä liian raskasta ruokaa lapsille. Ja se, että ehkä kukaan ei raivoa siitä, jos joku tuote pääse joskus vaikka loppumaan :D

On myös vaikeaa lopettaa sopimuksia yhteisestä kodista vaikka tiedän, että ukko saa ne yhdellä puhelinsoitolla takaisin. Kun satun tietämään, kuinka vastenmielistä hänen on missään asioida, niin tiedän myös että tämä on asia, josta suuret pinnat vedetään! Pitäisi vaan aivot saada käännettyä niin, että kyseessä on aikuinen mies, jonka pitäisi pärjätä...Ei ole enää minun holhottavani!

Ajattelin aluksi, että päästän mieheni helpoilla, kun itse otan ja lähden. Ei se kuitenkaan niin ole. Itse olen tätä lähtöä työstänyt jo pari viikkoa (eroa monta kuukautta!) , mutta hänellä tämä työstäminen alkaa vasta nyt...

Huomenna saan avaimet uuteen kotiin ja siitä alkaa uusi elämä! Pikkuhiljaa tavaroita sisään ja kotia kodin näköiseksi. Olen niin onnellinen siitä, että olen tätä asiaa jo muillekin puhunut, koska muuten varmaan jänistäisin vielä tässä tosipaikan tullen.

Ison kuopan kautta suunta ylöspäin.

sunnuntai, 26. heinäkuu 2015

Isoja päätöksiä

Päivät kuluu, joskus paremmin ja joskus hiukka huonommin. En muistakkaan koska olisin viimeksi ollut näin rikki. Kaksi viikkoa lomaa, joista toinen meni sairastaessa ja toinen isojen asioiden pohdinnassa...

Yllätti taas itsensäkin se, miten pitkä matka on suunnittelusta toteutukseen. Oli iso kynnys päättää poismuuttamisesta, mutta vielä isompi kynnys oli kirjoittaa asuntohakemus ja painaa lähetä nappia! En edes uskalla ajatella kuinka paljon sattuu muuttopäivänä...

Muuttopäätös helpotti oloa, toivottavasti ei ainoastaan hetkellisesti. Ihanaa ajatella, että voisi asua niin, ettei tarvitsisi miettiä kuinka kuumalle suihkun jättää tai minkä tuoksuista huuhteluainetta ostaa. Pelkkiä helpotuksia arkeen... Mitään muuta huonoa en keksinyt, kuin tuon rahatilanteeni...Ja se onkin sitten jo isompi sotku selvitettäväksi. Luottotiedot menee joka tapauksessa, mutta silti tuntuu, että koko homma kyllä kannattaa. Ihan sama olenko varaton, kunhan olen vapaa!

Tänään päivä alkoi taas paskasti, kun vettä tuli taivaan täydeltä. Herran suunniteltu kalareissu peruuntui. "Mitäs sitten tehdään? Lähdetään SuperParkkiin lasten kanssa." Hiphei... Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Liikkuminen kyllä ja lasten kanssa oleminen kyllä, mutta hänen seuransa ja rahan tuhlaus ei. Päästiin paikan päälle ja maksettiin itsemme sisään. Arvasin heti jo tuossa, että aikuisten maksut ovat hukkaan heitettyjä. Ensin herra ilmoittaa, että tämä ei selkeesti ole hänen paikkansa, koska tätä ei ole tehty lihaville. Sitten seisoo kädet puuskassa ja tuijottelee ihmisiä pahasti, kun eivät heti vapauta jotain aktiviteettipistettä seuraavalle. Pienempi tyttö teloi itsensä touhutessa kahteen kertaan, niin mlemmilla kerroilla piti raivota ja uhata poislähdöllä. Kaksi tuntia touhuttiin ja sitten hänelle oli liikaa porukkaa paikalla ja lähdettiin kotiin. Olipa ihanaa ja rentouttavaa yhdessäoloa! 

Päivän kruunasi vielä kiukuttelu siitä, kun oltiin tyttöjen kanssa valehdeltu Lapin reissun olleen kiva. Eipä kuulemma ole sitten paljon enää yhteisiä reissuja tulossa, sillä hän kyllä tulee käyttämään lomistaan suurimman osan kalastaen...Lapissa. Ihan siitä sitten vaan... 

Isompi tyttö tietää muuttoaikeista ja yhdessä jo katsottiin aluetta ja niitä muutamaa vaihtoehtoa, joihin hakemuksen laitoin. Pohtii niitä kuitenkin mielessään, niin parempi niitä kai käsitellä yhdessä. Totesi vielä nukkumaan mennessään, että "Kestetään vielä hetki äiti". Riipaisi muuten aika syvältä... Se, että tyttö toivoo muuttoa pois isänsä luota... Toisaalta taas vahvistaa sitä päätöstäni, että on aika lopettaa tämä vaihe ja astua seuraavaan...

  • Kävijät

    kävijälaskuri
  • Sivunäytöt

    kävijälaskuri