Avioeron vuosipäivä tuli ja meni. Eipä sitä loppujen lopuksi paljoa tullut ajateltua. Sen kunniaksi kuitenkin hain tyttönimeni takaisin. Jotenkin exän ja ex-anopin sukunimi vaan alkoi ahdistaa. Lapset toki ovat vielä isänsä sukunimellä, sillä nimen muuttamiseen ei satavarmasti tulisi isältä lupaa. Jonot muutokseen ovat tuskaisen pitkät (kuukausia), joten into nimenvaihdospäätöksestä ehti hiipua, kun nimeä ei saanut heti käyttöön.

Nyt kun arki alkaa omassa uudessa parisuhteessa tasoittumaan, niin huomaan oman epävarmuuteni kasvavan. Kun toinen ei enää 200 kertaa päivässä kerro kuinka ihana olen, niin sitä alkaa vanhat möröt kaivautumaan taas pinnalle. Tykkääkö se musta oikeesti vielä? Ei kai vaan ole kyllästynyt? En kai vaan ole ollut liian laiska, töykeä, väsynyt, sotkuinen, lihava, epäkiitollinen jne.jne. Näitä sitten välillä ääneen pohdin ja kerron tunteistani, ja joka kerta saan varmuuden ja vahvistuksen sille, että kyllä, minä riitän juuri tällaisena kuin olen. Syvällä sisimmässäni tämän kyllä tiedän <3 Kuitenkin, kun nämä keskustelut on käyty, iskee pelko, että pilaan koko homman tällä jatkuvalla kyselyllä ja epävarmuudella. Loputon suo tämäkin! 

Lapset käyvät isällään nyt säännöllisen epäsäännöllisesti pari yötä aina kerrallaan. Välillä lähteminen on rankempaa, välillä helpompaa. Pohdin paljon sitä voiko pari päivää kuukaudessa saada isoja vahinkoja aikaiseksi nuorten naisten päässä? Joka kerta lähtiessään tarkistavat, että vaatteet, hiukset, kynnet, tavarat jne.ovat sellaisessa ojennuksessa, ettei iskältä tulisi sanomista. Sanominen ei ole julmaa eikä tahallaan tarkoitettu loukkaavaksi. Se on kuitenkin niin viiltävää. Ja joka kerta tullessaan kotiin, tytöt tuovat tarinoita taas hölmöistä tokaisuista tai teoista, jotka selkeästi ovat tyttöjen mielestä typeriä tai jopa loukkaavia. Ne vaan kuitataan sanomalla "No se on iskä". Itse en voi sietääkään ajatusta exäni läheisyydestä, puhumattakaan siitä, että pitäisi jotain hänen kanssaan puhua. Jo viestit aiheuttavat sydämen pomppaamisen kurkkuun ja vatsan ympäri kääntymisen vaikka niissä olisi vain ja ainoastaan asiaa. Onneksi toinen lapsi on kohta aikuiseksi kasvatettu, niin hänen kanssaan asioidaan entistä vähemmän.

Kyllä mä oikeasti tiedän, että arki ja olotila on parempaa kuin ikinä. Se rakkaus, tuki ja turva, mitä kotona saan, on parasta ikinä <3 Siksi juuri uskallan pohtia ääneen ja kipuilla. Voin kasvaa vielä paremmaksi minuksi. Elämässä varmaan aina on hyviä ja huonoja hetkiä. Jotenkin tuntuu, että ne nyt olisi aika oikeasti saada 40 vuoden huonot hetket kuopattua, etteivät enää pääse syömään hyvien hetkien onnea pois. Voi olla, että velkajärjestelyn päätyttyä ja luottotietojen palautuessa 2023 on asiat vasta käsitelty, mutta sitä kohti mennään. Ja sitten todella toivon, että jos/kun tulee niitä kipeitä asioita eteen, niin ne eivät enää jää syvälle sisälle syömään tulevaisuutta, vaan ne käsitellään ja heitetään pois. Voi kun olisin sitten jo vahva!