Tämä nykyisen elämäntilanteeni ja tulevan eroni käsitteleminen on saanut minut pohtimaan ihmisiä ympärilläni hiukan tarkemmin. Olen tässä muutaman vuoden aikana tietoisesti pyrkinyt poistamaan elämästäni ihmisiä, jotka vievät minulta energiaa, mutta eivät mitään anna. Enkä tarkoita nyt hyötymismielessä vaan ihan onnen ja henkisen pääoman osalta. Eikä tämä "poistaminen" tarkoita sitä, ettenkö olisi heidän kanssaan enää tekemisissä (tai no osaan on välit menneet lopullisesti) vaan se tarkoittaa sitä, etten enää välitä heidän kommenteistaan enkä toisaalta myöskään itse koe syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut pitää yhteyttä.

Narsismin uhrien sanotaan olevaan alttiita alistumiselle... Kotona on jo lapsena alistettu tai sitten on muuten vain ujo ja arka sanomaan kenellekään vastaan. Meillä...tai siis minulla tämä juontaa juurensa lapsuudesta. Alkoholisti äiti ja jollain tavalla narsistisia piirteitä omaava, tunnepuolella aivan sekaisin oleva isäni, olisivat voineet saada minussa enemmänkin tuhoa aikaan. Huvittavinta tässä on se, että mieheni aina valittaa siitä, kun en uskalla sanoa isälleni vastaan. Ei vaan näe nenäänsä kauemmaksi, että itse toimii lasten ja minun kanssa ihan samalla tavalla...Tai ehkä näkee, mutta kokee, että lapsetkin ovat hänen omaisuuttaan ja hän sitten kertoo tuleville puolisokokelaille miten heitä tulee kohdella. Juu...voi kun se toimisikin niin.

Olen siis kotona lapsena voinut pahoin. Paennut äidin alkoholismia maailmalle ja yrittänyt hakea turvaa isästä, jolta sitä ei ollut saatavilla. Kaikki perustarpeet kyllä täytettiin, mutta muuten tylytettiin, hallittiin tai vähäteltiin. Muistan usein isäni vähätelleen takemisiäni "Mä luulin, että sä olisit taiteilija, mutta ihan kiva tääkin on." "Siis tiedät, luulet tietäväsi vai arvaat.Jos et tiedä, ole hiljaa." Eikä meillä kotonakaan saanut epäonnistua. Aina piti jo lapsena koittaa salata kaikki virheet, jotta vastassa ei olisi huutoa. Koska äiti kuoli jo ollessani 12-vuotias, ei tukea löytynyt mistään. Samoin jouduin ottamaan "äidin roolin" jo nuorena, kun jäin isäni ja veljeni kanssa asumaan. Merkit huonoihin valintoihin oli nähtävissä jo tuolloin...onneksi tuli rippikoulu ja seurakunta, jotka oikealla tavalla saivat minut pois vääristä piireistä. Lukiossa seurakunta unohtui, mutta oikeat ystävät jäivät.

Edelleenkään en erolla tavoittele hyvää oloa itselleni. Tai no, uskon että se tulee siinä samalla, mutta ennenkaikkea haluaisin luoda tytöilleni tasapainoisen elämän. Nyt jo, olen lohduttautunut sillä, että heillä on minut. Suhde tyttöihin on hyvä ja kaikesta voidaan puhua. Ei vielä pienemmän kanssa ihan kaikesta tietenkään, mutta kuitenkin häntä vaivaavista asioista.

Niin...niistä tärkeistä ihmisistä... Olen alkanut taas herättää vanhoja ystävyyssuhteitani henkiin. Niitä, jotka tämän narsistin käytöksen johdosta ovat vaan jäänyt. Samalla olen valoittanut heille hiukan tätä nykyistä tilannettamme. Yksikään heistä ei ole minulle selkäänsä kääntänyt.Kaikki ovat olleet tarjoamassa yöpaikkaa ja apuaan, jos joskus sitä tarvitsen. Ja omituista kyllä, kaikki ovat olleet sitä mieltä, että jo oli aikakin! Ero ei kuulemma tule yllätyksenä kenellekään muulle kuin miehelleni...Eli ilmeisesti muutokset minussa ja käyttäytymisessäni ovat viestineet tilanteesta jo aika paljon. 

Ja vielä...on mulla pari uuttakin ystävää. Jotenkin on tunne, että heitä kaikkia vielä tarvitaan ja paljon.