Avioliiton viimeisinä vuosina jaksaminen oli koetuksella. Vuorotöitä tekevä mies, henkinen stressi, yskä ja 3 isompaa leikkausta vaativat veronsa ja olo oli uupunut. Väsytti ja vähän ehkä masensikin. Laitoin kaiken stressin piikkiin.

Olen aina kuorsannut jonkin verran ja huonounista exääni tuo ärsytti aivan suunnattomasti. Exälläni oli myös aika-ajoin tapana huomautella, että mun olisi syytä käydä juttelemassa ihan jonkun ammattilaisen kanssa. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että tuo on narsistille ihan yleinen tapa toimia. Eikä siinä...kyllähän kiinnostamattomuus on huolestuttavaa ja silloin vika on minussa, mutta tapa taas esittää asioita oli ihan väärä.

Väsymystä on siis tutkittu jo viitisen vuotta. Ensin vaiva laitettiin jatkuvien angiinoiden piikkiin ja nielurisat leikattiin pois. Tässä yhteydessä havaittiin suurentunut kilpirauhanen ja muutama vuosi myöhemmin leikattiin kilpirauhasesta struuma pois. Ehkäisyäkin vaihdettiin koska hormonit saattavat masentaa. Pisteenä iin päälle vielä tapaturma ja polvileikkaus, niin pakettihan oli valmis. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein tuntuu siltä, että väsymykseen on viimein löydetty syy! Keskivaikea uniapnea.

On todella helpottavaa saada diagnoosi. Olotilani ei siis ehkä ollutkaan ns.normaali, eikä olisi ollut pakko vaan jaksaa. Nyt tuntuu helpottavalta sanoa, että mä en oikeastikkaan jaksa. Nyt avioeron jälkeen olen ollut onnellinen ja iloinen, välillä vaan aivosumussa ja äärimmäisen väsynyt.

On aivan varmaa, että vaikka olisinkin diagnoosin ja hoidon saanut aiemminkin, niin avioeroon olisin päätynyt joka tapauksessa. Ehkä vaan jaksaminen ei olisi ollut ihan niin äärirajoilla. Jos asiasta pitää jotain huvittavaa löytää, niin rakkaani sai saman diagnoosin noin 7 kuukautta sitten, joten kohta me pöhistellään vierekkäin aina öisin Darth Vader-maskit naamassa :) Kaikki tehdään näemmä yhdessä <3 Nyt kohti valoisampaa ja pirteämpää tulevaisuutta!