Siitä on aika tarkasti vuosi ja 1kk kun erosta puhuin narsistiselle exälleni. Siitä seurasivat piinaavat 2,5 kuukautta, kun exäni etsi asuntoa itselleen. "Ei mulla ole rahaa, sä jätät mut ihan perse ruvelle!" väite oli syynä miksi haettiin niitä edullisempia asuntoja. Yksiöitä jälleen... Tiesinhän mä miten tää kuvio menee. Sillä taas varmistetaan se, että tytöt eivät isällään viihdy. Vihdoin löytyi asunto, "jossa ei ihan joka päivä tarvitse hautoa itsemurhaa" ja muuttopäivä varmistui!! Puhuin paljon ystävilleni ja tukeuduin heihin enemmän kun aikoihin. Löysin myös lähipiiristäni miehen, joka kuunteli. Kuunteli ja ymmärsi. 

En muista toista noin ahdistavaa kesää olleen kotona ehkä koskaan. Exäni uhriutui, vannoi ettei ikinä enää olisi kenenkään kanssa ja ei koskaan pääse minusta yli. Kuitenkin, onnekseni, viikko ennen muuttoa tajusin Tinderin laulavan. Huh... nyt hänellä on muuta ajateltavaa. Se jatkuva alaspäin painaminen, huomauttelu, arvostelu, painostaminen olisi nyt ohi. 

3.8 muutto pois meidän luotamme ja vapaus! Tai niin ainakin kuvittelin... Fyysinen vapaus kyllä, mutta henkinen puoli on paljon paljon vaikeampaa kuin olin ikinä uskonut...

Ei sekään vielä mitään, että yhteinen elämä toi MINULLE velat ja luottohäiriöt. Häpeä niistä ja jatkuva selittely muille siitä, miten hyvätuloinen ja menestyvä nainen voi olla niin pa. oli arkipäivää. Tästä vielä jotenkin selviää, sehän on vaan rahaa, mutta miten rakennetaan uudelleen itsetunto? Miten tunnistetaan oma minuus? Mitä haluan syödä? Entä mitä haluan pukea päälleni? Ulkoisesti kaikkien mielestä itsevarma ja vahva yksilö. Miten niin ei ole väliä mitä tehdään?

Nyt kesäkuussa 2020 elämä hymyilee. Teoriassa kaikki on paremmin kuin hyvin, ja voin sanoa olevani onnellinen. Silti on pelottavaa huomata miten pää on edelleen sekaisin kaikesta. Uudessa suhteessa mustasukkaisuus nostaa päätään (minun puoleltani, koska kuka nyt tällaista rakastaisi) ja huomaan kelailevani vanhoja asioita lähes koko ajan. Mutta on kuulkaa kivaa, kun voi itse päättää mitä esim.laivan buffetista ottaa ;) 

Lähtökohtaisesti olen sinisilmäinen ja luotan toisten hyvyyteen. Ainakin silloin, kun kyse ei ole minusta. On todella vaikeaa "tuppautua" ihmisten seuraan, kun koko ajan on sellainen olo, että eihän tuo nyt mun kanssani halua olla. Vielä vaikeampaa on parisuhteessa kertoa mikä vaivaa mieltä. Sitä tuntee olevansa maailman paskin ihminen ja napisevansa turhista. Alkaa jatkuva anteeksi pyytelyn kierre, joka toisen on vaan saatava poikki. On vaikeaa perustella omia valintojaan muille, vaikka tunne ja järki molemmat sanovat että nyt on hyvä. Onko mun pää vaan niin sekaisin, että kuvittelen kaiken olevan hyvin? Olenko ihan järjettömän itsekäs, kun valitsin uusioperheen ja lapset joutuivat mukaan? Miten uusi mieheni voisi ikinä täyttää tätä huomiovajetta ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta mikä minulla on? Taas isoja asioita ja vaan pieni mä. 

Loppujen lopuksi tiedostan myös, että avoimuus, puhuminen ja "liian" hyvä olo mahdollistavat nyt kaikkien mahdollisten tunteiden käsittelyn ja itsensä hyväksymisen prosessin käynnistymisen. On helppoa sanoa tytöille mieten tulee toimia, mutta on vaikeaa muokata omaa käytöstään enää. Ei se auta, kun rohkaistua ja puhua ajatuksensa ja tuntonsa ääneen ja toivoa, ettei toinen pidä aivan sekopäänä.