Mä olen allerginen vittuilulle, alistamisella, sovinismille, epäkunnioittavalle käytökselle ja ja ja... Huomaan, että käyn ihan tajuttoman herkillä näissä asioissa. Menen lukkoon tai raivostun. Suutun niin, että tärisen. Eilen oli pitkästä aikaa taas tällainen hetki. Hetki, jolloin paniikki alkaa nousta ja koko kroppa menee lukkoon; ei kai tätä taas.

Olen lähtenyt tekemään asioita, mitkä mulle on tärkeitä. Suoritin erotuomarikortin ja aloin tuomaroimaan rakastamani lajin höntsä ja ihan perus mattimeikäläis-sarjan pelejä. Eilen vuorossa oli ensimmäinen virallinen miestenpeli, jossa olin vain minä ja 15 aikuista miestä (naisten pelejä takana jo useampia). Voi hitto mikä asenne ja mitä sontaa sieltä tuli!! Ei auttanut vaikka varoitin ja huomautin olevani vielä uusi tuomari. Korvat punasena ja verenpaine pilvissä taiteilin pelin läpi mielestäni kuitenkin ansiokkaasti. Itkua vääntäen, täristen ja raivoten palasin myöhään illasta kotiin. Päästin kaikki kirosanat suustani, kiukkusin, puhisin ja sekoilin kaiken tekemiseni kanssa. Tästä kaikesta huolimatta rakas avomieheni istui rauhassa, kuunteli, teki iltapalaa, hellästi ohjasi suihkuun ja nappasi syliinsä. 

Ilta päättyi lopulta nauruun ja oli ihanaa käpertyä turvalliseen kainaloon. Kiitin rakastani siitä, että huutoon ei vastattu huudolla, ei kyseenalaistettu, eikä tuomittu. "Sen takia se toinen on olemassa, että sille voi purkaa ku vituttaa" oli vastaus. Ihanaa, kun on joku järkevä ja normaali ihminen vierellä <3