Tässä kun itseään tutkiskelee, niin huomaan, että arkiminä ja työminä alkavat pikkuhiljaa lähentymään toisiaan. Edellisen suhteen aikana olin kotona täysi lapanen, mutta töissä minua pidettiin suorana ja vahvana ihmisenä. Nyt terveen parisuhteen aikana työminä on pehmentynyt ja rauhoittunut. Ei tarvitse ottaa kierroksia ihan kaikesta (edelleen otan niitä herkästi ja usein :P ) ja tarve päteä ja olla esillä on vähentynyt. Kotona multa löytyy taas paremmin omaa tahtoa, rohkeutta kiukutella ja näyttää tunteeni avoimesti.

Eron jälkeen kaikki exään viittaava oksetti. Oksetti laittaa hänen antamiaan koruja päälle ja jopa oma sukunimi alkoi oksettaa vaikka se sama sukunimi on toki myös lapsilla. Nyt kun asiointi hänen kanssaan on ollut vain ja ainoastaan asiaa, ja niin lyhyesti kuin mahdollista, alkaa paha olo tuollaisistakin asioista helpottaa. Korut alkavat olla enää vain koruja ja nimi... no se kyllä pohdituttaa edelleen; jaksaisikohan käydä läpi sen shown sukunimen muuttamisesta?

Olen huomannut olevani ärsyttävän herkkä kaikelle kritiikille, pahoille katseille tai jopa kuvitellulle pahalle henkäykselle. Tiedän itsekkin kiireessä tai stressaantuneena laukovani suustani sammakoita tai turhan ylimielisesti kommentoivani asioita. Miksi en siis osaa suodattaa muiden sanomisia? Tai miksi juuri se oma pää huutaa sitä kritiikkiä mistä sitten itsellä menee kuppi nurin? Itsekriittisyys, se on välillä ihan paskaa. Voin kertoa esimerkin tältä viikolta... Sain loistavan idean testata itselleni täysin uutta pitsapiirakka reseptiä. Täysin uusi resepti ja aineet kaapissa olivat vähän niinkuin sinne päin. Tein tuhatta asiaa samaan aikaan ja kuinka ollakkaan juuri paiston aikana tuli työpuhelu. Sitähän voi vain arvata, että miten siinä kävi. Piirakka kärähti- ei edes pahasti- ja meikäläisellä meni kuppi nurin. Joutui oikein tekemään hommia sen eteen, etten alkanut tekemään uutta piirakkaa ja pääsin kiukusta yli. Todella typerää...Exän aikana tästä olisi seurannut pienoinen paniikki ja uusi piirakka olisi ollut salamana uunissa. Ihan vaan siksi, ettei tarvitsisi kuunnella valitusta hukatuista raaka-aineista ja keskittymiskyvyn puutteesta. Miksi on silti edelleen niin vaikeaa käsitellä sitä, että on mokannut? Se on helppo myöntää, mutta vaikea päästä yli.

Lapset kasvavat ja tasapainottelu tuen ja itsenäistymisen välillä on välillä vaikeaa. 12- ja 17-vuotiaan herkän nuoren naisen kanssa itkut ovat arkipäivää. Mikä voikaan olla vaikeampaa kuin käsitellä lapsen kautta tunteita, joita en itse ole käsitellyt tuon ikäisenä? Itkin kyllä itsekkin tunnemyrskyjäni, mutta yksin. Nyt, kun siinä hetkessä pitäisi olla vanhempana mukana, ei se ole todellakaan helppoa. Tuossa puuskassa kaikki vanhempien sanat jättävät syvän muistijäljen. Pitääkö olla tiukka vai ainoastaan tukeva? Pitääkö selittää vai pitääkö vaan kuunnella? Miten itse käsitellä palaute: " äiti sä et ikinä...!!" "Kun sä et vaan tajuu!" .Päivittäistä pohdintaa...

On myös äärimmäisen vaikeaa myöntää itselle, että on ok olla vaan mä. Vaikeaa päästä yli lasten kiukuttelusta vaikka tietää, että se on vaan tervettä ja kuuluu ikään. On vaikeaa käsitellä asiat loppuun, koska tekisi mieli vaan väistellä ja pyydellä anteeksi. On vaikeaa löytää sanoja ja puolustautua, koska sisällä on sellainen olo, ettei oma hyvä olo ole todellakaan toisten hyvää oloa tärkeämpää. On vaikeaa muistaa, että omat ruuhkavuodet ovat lapsien lapsuutta. Sitä pitäisi opettaa "oikeita" malleja käsitellä asioita. Mutta miten, kun en osaa itsekkään. Välillä on vaan ihan helvetin vaikeeta olla mä.