Se on jännä miten sitä sokeutuu omalle elämälleen ja itselleen. Omituista, miten valehtelee ja selittelee kaikkia tekemisiään ja uskottelee kaiken olevan itselleen ok.

Kävin tänään lasten kanssa viettämässä ihanan kesäpäivän hyvän ystäväni luona. Pääsimme jopa hetkeksi juttelemaan kahdestaan, joka on ollut harvinaista sen jälkeen kun lapset syntyivät. Metkaa miten asioista puhuminen saa silmät avautumaan. Ystäväni on jo pitkään pitänyt kaikki arvostelevat kommentit miehestäni itsellään, mutta nyt kuulin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tajuta jo jonkin aikaa sitten. Hyvänä esimerkkinä keskustelu, joka ystävieni kanssa on ollut käynnissä jo puolitoista vuotta, mikä koskee mieheni mykkäkoulua yhtä ystävääni kohtaan. Miten minulta on voinut mennä moinen ohi! Tosiaan...lasten synttäreillä mieheni on ohittanut yhden ystävistäni täysin. Mikä lie tässä perusteluna...

Aloin käymään läpi tilannetta ja puhuimme mm.tästä kiukuttelusta aina menojani ennen. Eli ääneen kyllä sanotaan, että saan mennä ystävieni kanssa ulos tai syömään, mutta aina ennen lähtöä alkaa kiukuttelu. Varsinaisesti mieheni ei kiukuttele lähtemisestäni, mutta varmistaa käytöksellään, että lähden aina pahoilla mielin. Uutuutena tähän käytökseen on tullut huutoraivarit tai mykkäkoulu kotiin tullessani...Tähän päälle vielä sohvalta löytyvät petivaatteet, joiden perusteluna on se, että tytöt halusivat nukkua isin vieressä ja kaikki me emme mahdu samaan sänkyyn... 

Surullista tässä keskustelussamme oli se kun ystäväni tokaisi: " Mut niinhän sä sanoit jo silloin heti alussa hänen tekevän." Toden totta...jo aivan alkuaikoina tämä kiukuttelu alkoi. Kuittasin sen aina huonolla päivällä tai stressillä tai sillä, että olin varmasti itse jättänyt jotain tekemättä. Nyt vasta näen, että tässä oli paljon jo muutakin takana. Ystäväni ovat siis kantaneet minusta huolta jo alusta alkaen. Hyväksyneet ratkaisuni ja olleet tukenani vaikka samalla ovat ihmetelleet ja harmitelleet muutosta käytöksessäni. He tiesivät, etten kuuntelisi, tai vaikka kuuntelisin, en tunnustaisi minkään olevan väärin. Ehkä silloin oli hyviä päiviä vielä enemmän kuin huonoja, joten kaikki tuntui hyväksyttävältä...

Päivä oli kuitenkin ihana ja aurinkoinen! Se on nyt kesä ja loma, ja vaikka usko huomiseen hiipuisikin aina välillä, yritän noiden pienien aarteideni vuoksi jaksaa ja toivoa, että jonain päivänä seison taas omilla vahvoilla jaloillani...